Voisiko kone auttaa ihmisiä yksinäisyydessä? Professori Juho Saari toimitti kirjan Yksinäisten Suomi. Olin mukana pienellä osuudella Krista Laguksen ehdotuksesta kirjoittamassa kirjan lukua "Yksinäisyys mielen rakenteissa" hänen kanssaan.
Olen tehnyt tekoälyä, luonnollisen kielen käsittelyä ja koneoppimista koskevaa tutkimusta hieman yli 30 vuoden ajan. Näkökulma on vuosien mittaan kehittynyt voisiko sanoa strategiseen suuntaan. Mihin suuntaan tällaisia välineitä on syytä kehittää, jotta niistä olisi erityisesti hyötyä ihmisten kannalta? Pitkään kehityksen kohteina ovat olleet esimerkiksi tiedonhaku ja konekääntäminen. Sitran rahoittamassa Kielikoneprojektissa, jossa aloitin tutkijan urani 1980-luvulla, tavoitteena oli kehittää järjestelmä, joka osaisi vastata ihmisen kirjoittamiin kysymyksiin ja komentoihin. Kohteena oli tuolloin suomalaisia pörssiyrityksiä koskeva tietokanta. Haluttiin, että järjestelmä antaisi vastauksen vaikkapa kyselyyn "Anna kymmenen suurimman metsäteollisuusyrityksen liikevaihto ja käyttökate". Tekoälyä kehitettiin tuolloin kirjaamalla kielen (sanojen ja lauseiden) rakenteita koskevia sääntöjä ja sääntöjä, joiden avulla kone pääsisi etenemään lauserakenteista loogisiin merkitysesityksiin ja edelleen SQL-tietokantakyselyihin. Tuolloin 1980-luvun loppupuolella nämä kokemukset paljastivat itselleni selvästi, että kielellisten merkitysten mallintamiseen pelkkä symbolinen logiikka käsinkirjattuihin sääntöihin perustuen on liian kepoinen keino (siitä, miksi näin on, olen kirjoittanut monella foorumilla). Niinpä suuntauduin neuroverkkojen ja koneoppisen pariin.
Voisivatko koneet ja tekoäly auttaa ihmisiä yksinäisyydessä? Apple Sirin vastaus ääneen lausuttuun valitukseen "tunnen itseni yksinäiseksi" on väkisinki pinnallinen. Ehkei ole täysin vailla lohtuvaikutusta kuulla koneen sanovan: "Voit aina puhua minulle", mutta on silti ongelmallista, että lausuja on ohjelmoitu kone eikä aidosti empaattinen tunteva ihminen. Voiko koneella olla mitään roolia? Kone ei ole ihminen. Tuo 1980-luvun Kielikoneprojektissa sovellettu tekoälytekniikka oli samaa kuin mitä Applen systeemi hyödyntää nykyään. Moni kokeili ja jotkut ohjelmoivat itsekin avainsanoihin reagoivia järjestelmiä. Tällaine ohjelma nimittiin esimerkiksi Kalle kotipsykologiksi. Jos sille kirjoitti vaikkapa "Isä polttaa liikaa tupakkaa" tai "Äiti on poissaolevan tuntuinen", ohjelma tunnisti sanan "isä" tai "äiti" ja vastasi, "Kerro lisää perheestäsi". Tällainen keskustelu mukaan lukien Applen Sirin tuottama on inhimillisen keskustelun irvikuva. Mikä on tekoälytutkijan ehdotus tällaiseen tilanteeseen? Lähden siitä, että ei pidä ajatella koneen olevan ihminen, eikä varsinkaan korvaavan ihmistä tuntevana olentona. Kyse on pikemminkin siitä, että tekoälyä ja koneoppimista voidaan hyödyntää monimutkaisten ja kontekstiherkkien ilmiöiden mallintamisessa. On ainakin kaksi kehityspolkua, joita kuvaan seuraavaksi.
Ihmisiä neuvovat koneet. Psykososiaalisista ilmiöistä saadaan koko ajan lisää tietoa tavalla, jota voidaan myös kirjata koneelliseen muotoon. Tämä tieto ja ymmärrys on yleensä syvällisemmässä muodossa psykologeilla, jotka ovat saaneet alan koulutuksen ja keränneet kokemusten käydessään läpi ihmiskohtaloita. Psykologian olennainen piirre on yksilöllisyys ja konteksuaalisuus. Niinpä luonnontieteilijän tieteelliset ihanteet ovat riittämämiä ja pahimmillaan jopa mukatieteellisen naiiveja ilmiöiden luonteen näkökulmasta. Läheskään jokaiseen tilanteeseen, jossa ymmärrystä, reflekioita, tulkintoja ja neuvoja tarvittaisiin, ei riitä ammattitaitoisia ihmisiä. Ei voida rakentaa perinteistä tekoälyjärjestelmää tai lääketieteen kaltaista diagnoosi ja hoitosuositusjärjestelmää, koska jokainen tilanne täytyy selvittää erikseen. Tässä apuun voi tulla tilastollinen koneoppiminen. Se, mikä on lääketieteessä kehittymässä oleva haave eli yksilöllinen hoito, on psykologiassa välttämättömyys. Koneoppiminen antaa mahdollisuuden rakentaa rikas malli ilmiöstä niin, että kone voi antaa apua tilanteiden ja ongelmien tulkitsemiseksi, apukeinojen löytämiseksi ja sopivien inhimillisten resurssien löytymiseksi. Lause "You can always talk to me" voi olla askel kohti jotakin hyödyllistä, jos taustalla on parhaimmillaan miljoonien ihmisten kokemuksiin perustuva malli ihmisenä olemisen perusteista. Ongelmatilanteiden kuvauksia on valtava määrä jo nykyään sosiaalisessa mediassa. Kontekstirelevanttien tulkintojen, käsitteiden ja ratkaisuehdotusten kokoaminen ei ole yhtä helppoa.
Ihmisiä toistensa luo tuovat koneet. Neuvovien koneiden osajoukkona voidaan pitää järjestelmiä, jotka rakentavat ihmisten välisiä yhteyksiä. Voidaan kehittää järjestelmä, joka etsii yksinäiselle tai muuten ongelmallisessa tilanteessa oleville ihmisille keskustelukumppanin. Nykyään on jo helppoa etsiä seuraa perustuen avainsanoihin ja määriteltyihin kategorioihin, mutta näiden avulla ei helposti päästä käsiksi asioihin, jotka voivat olla vuorovaikutuksen kannalta ratkaisevia. Luonnollisen kielen käsittelyssä on vasta viime aikoina alettu päästä käsiksi "rivien väliin". On esimerkiksi pystyttävä rakentamaan järjestelmiä, jotka erottavat toisistaan tosissaan olevat ihmiset huijaajista ja valehtelijoista. Yksinäisen ihmisen yksinäisyyden syynä voi olla lapsuuden traumaattinen kokemus. Tällaisen ihmisen kannalta luottamus on erityisen tärkeää. Voi kuulostaa idealistiselta, mutta on hyvinkin mahdollista, että kone voi auttaa traumatisoitunutta ihmistä löytämään tavan luottaa toisiin ihmisiin.
Kuvatun kaltaisten skenaarioiden toteutuminen vaatii määrätietoista työtä. Mitään täysin periaatteellista estettä tällaisen kehityspolun edessä en näe. Digitaaliset ihmistieteet tuovat avuksemme ja iloksemme aivan uudenlaista "kirjapainotaitoa". Kirjat eivät ole enää passiivisia lukemisen kohteita vaan aktiivisia tulkinnassa auttavia episteemisia objekteja eli sisältöjen tiedollisista ja tunteellisista ulottuvuuksista perillä olevia artefaktoja. Tällaisten välineiden hyvä hyödyntäminen vaatii nykyistäkin tiedostavampaa medialukutaitoa ja lähdekriittisyyttä. Tässä on yksi mukava haaste tulevaisuuden kouluille.
Espoossa, 16.11.2016, Timo Honkela
No comments:
Post a Comment